Karhun ja suden synty

Eräänä iltana, kaskenkaadon jälkeen, karhu, susi ja kettu makasivat kuusen juurella tuijottaen haaleansinistä kevättaivasta. Aikansa siinä hiljaa oltuaan, haisteltuaan suloisia metsän tuoksuja ja kuunneltuaan lintujen viserryskonserttia, karhu huokasi syvään ja hartaasti:

- Niin niin, ihmeellinen on tämä maailma ja sen synty. Ajatellaanpa vaikka meitä karhujakin! Ylhäiset ovat meidänkin lähtökohtamme. Tuolla on synnytty luona kuun, tykönä tähden, Otavaisten olkapäillä. Sieltä minutkin laskettiin maahan, simasaloon, ja täällä sinisirkku metsänneiti liekutteli minua kultaisessa kätkyessä kukkalatvakuusen siimeksessä! Ja kun minut virran pyörteissä ristittiin, niin kukapa tuli ristimään? Itse Tapio, metsänhaltia, kummina pyhä piika pikkarainen. Ja mikä pantiin lapselle nimeksi? Mikäpä muu kuin lullamoinen, lallamoinen, mesikämmen metsän kuningas! Sehän karhujen synty on.

Karhu huoahti syvään ja vaikeni. Susi ja kettu katselivat sitä hölmistyneinä. Noin pitkää ja kaunopuheista vuodatusta ne eivät karhun suusta olleet ennen kuulleet. Kettu sai puhelahjansa ensimmäisenä takaisin: - Jaa, monenlaistahan sitä kerrotaan meistä eläimistä, niin kuin esimerkiksi sudenkin synnystä. - Mistä sinä minun syntyni tiedät? ärähti susi, epäillen taas ketulla olevan jokin metku mielessä.

Välittämättä suden kysymyksestä kettu jatkoi: - Kulkipa kerran Syöjätär vesiä pitkin ja sylkäisi, tällöin vedestä nousi ilkeä Kuolatar. Tämäpä sitten autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi kahta kämmentänsä vastakkain ja sai niistä vähän nukkaa irti. Kuolatar viskasi nukan veteen ja vesi kuljetti nukan korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka sykkö syntyi… - Aina sinä…! suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.

Susi rauhoittui viimein ja käpertyi kerälle unta odottamaan. Karhu oli yhä oman syntynsä lumoissa tuijottaen haaveellisena ääretöntä taivasta. Hieno ja ylevä oli karhun syntytarina ketunkin mielestä. Mistähän karhu sen oli tietoonsa saanut. Omasta synnystään ei ketulla ollut aavistustakaan. Vaikka asiaa kuinka mietti, ei yhtään kelvollista syntytarinaa tullut mieleen. Kettu huokasi kohtaloonsa alistuen, painautui pehmeään sammaleeseen ja nukahti.

Suomen lasten eläinsadut / Surojegin Pirkko-Liisa, toim.