Ahma pahantekijä piru

Ahman suursyömärimaineen vuoksi pohjoiset kansat uskoivat, että ahmannahkaturkkiin pukeutunut ihminen pystyi syömään miten paljon hyvänsä, ja ahmannahkavällyjen alla nukkunutta vaivasi hirvittävä nälkä. Ahmalla oli muutakin käyttöä; hampaat suojelivat manauksilta ja loitsuilta, ja ahman rasvalla voiteleminen toi välittömän avun ihmistä vaivanneisiin paiseisiin. Olaus Magnus kuvaakin Pohjoisten kansojen historia-teoksessaan ahman luonteenpiirteitä seuraavasti:

”Kun se osuu raadolle, se syö niin ylenmäärin, että sen ruumis paisuu valtavasta ahmimisesta rumpumaiseksi. Löydettyään ahtaan paikan puiden välissä se puristautuu siihen, jolloin se pian rajusti tyhjenee. Näin hoikennuttuaan se palaa haaskalle ja täyttää taas vatsansa äärimmilleen, puristautuu jälleen samaan rakoon kuin aikaisemmin, palaa uudelleen haaskalle ja niin edelleen, kunnes tämä on kokonaan syöty. Silloin se alkaa kiihkeästi etsiä uutta saalista."

Ahma on yksi luonnon suurimmista syntisistä ja petovihaa sitä kohtaan on kannettu jo pitkään. Kivirikon luonnontieteellisessä kirjoittelussa vuonna 1940 ahmaan liitettyjä ominaisuuksia perataan ja ahmavihan syitä selitetään seuraavasti:

”Ahma on julma, väkevä ja notkearuumiinen tunturien ja metsien asukas, joka arvelematta käy isojenkin eläinten kimppuun. Sopuleja, hiiriä ja metsäkanoja se kaiketi pääasiallisesti käyttää ravintonaan. Mutta tämä ahnas peto ei niistä aina saa tarpeekseen. Silloin se porojen laidunmaalla kapuaa matalaan puuhun, josta otollisella hetkellä pudottautuu pahaa aavistamattoman eläimen kimppuun, puree kaulavaltimon poikki ja juo lämpimän veren. Eikä se aina tyydy yhteen poroon, vaan tappaa kohta toisen ja kolmannenkin. Siksi lappalaiset sitä vihaavat kuin pahinta petoa ainakin ja asettelevat sille rautoja ja myrkkysyöttejä.”

Ahma mainitaan metsästyslainsäädännössämme ensimmäisen kerran Ruotsin valtakunnanlaissa vuonna 1734. Lain mukaan ahmaa sai yhdessä lukuisten muiden vahinkoeläinten kanssa rangaistuksetta ampua, pyydystää ja pitää itsellään. Keisarillisen metsästysasetus vuodelta 1868 katsoi ahman tappamisen palkkion arvoiseksi. Tarkka valtion maksama tapporahasumma määriteltiin ahmalle kuitenkin vasta vuoden 1898 Keisarillisessa metsästysasetuksessa; täysikasvuisesta ahmasta maksettiin 50 markkaa ja pennusta 25 markkaa.

Jos kohta ahman vainoamisella säästettiin useammankin poron henki, niin oli ahman turkillakin käyttöä. Ahmannahkoja saatiin kaupattavaksi asti 1500-luvulla Lapin lisäksi myös Pohjanmaalta, Satakunnasta ja Hämeestä. 1600-luvun Tukholman hovin mukaan ahmannahka oli haluttu ja arvostetuin heti ilveksennahan jälkeen. Noina aikoina ahmakannan levinneisyys kattoi vielä käytännöllisesti katsoen koko Suomen vaikkakin kanta oli jo harvenemaan päin läntisessä ja eteläisessä Suomessa. Tehokas tapporahoin kannustettu vaino teki kuitenkin tehtävänsä ja ahman levinneisyys kaventui jyrkästi keskittyen enää pohjoisimpaan ja itäisimpään Suomeen.

Ahmakannan pienentyminen oli hyvin valtiovallan tiedossa, mutta siitä huolimatta tapporahojen maksua jatkettiin 70-luvulle saakka. Valtiollinen tapporahamaksu loppui viimeisimpänä juuri ahman ja suden kohdalla 70-luvun puolivälissä. Paliskunnat reagoivat kuitenkin välittömästi tilanteeseen nostamalla omia tapporahojaan. Vuonna 1976 ahman pääarvo vaihteli paliskunnasta riippuen 50 markasta aina 1000 markkaan. Ahma rauhoitettiin viimein ja viime tipassa poronhoitoalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1978 ja koko maassa vuonna 1982.

Mari Pohja-Mykrä