Karhun elintavat ja lisääntyminen
Karhu nukkuu lumisen ajan talviunta. Karhut vetäytyvät talvipesilleen syys-marraskuussa ja ne heräävät maalis-toukokuussa. Kesällä urokset liikkuvat paljon enemmän kuin yleensä uskotaan. Ne saattavat vaeltaa useita satoja kilometrejä lyhyessä ajassa. Naaraskarhut pentuineen elävät tietyllä elinalueella, joka voi olla kooltaan vain muutamia neliökilometrejä.
Karhunpentu puussa. Kuva: Vastavalo
Ketterä vahva karhu
Karhu pystyy käyttämään eturaajojaan tehokkaasti saalistuksessa ja liikkumisessa. Se on hyvin ketterä ja vahva. Se myös ui ja kiipeää hyvin. Karhut liikkuvat pääsääntöisesti öisin ja hämärässä.
Karhu välttää ihmistä parhaansa mukaan. Yleensä ihmiset eivät näe karhua, vaikka se saattaisi olla samalla marjakankaalla, koska se vetäytyy lähes poikkeuksetta syrjään huomatessaan ihmisen läsnäolon. Hyvät aistit, kyky liikkua äänettömästi, taito piiloutua ja karhun talviuni pitävät sen poissa ihmisten näköpiiristä.
Karhulla ei ole luontaisia vihollisia. Sen elinikä luonnossa on usein alle 20 vuotta.
Lisääntyminen
Sukukypsiksi karhut tulevat tavallisesti 3 - 5 vuoden iässä. Karhunaaras synnyttää yhdestä neljään pentua 2 - 4 vuoden välein. Pennut painavat syntyessään 350 - 500 grammaa. Uros- ja naaraskarhut elävät omilla elinalueillaan, eivätkä ne juuri tapaa muulloin kuin kiima-aikana. Kiima-aika on touko-heinäkuussa, jolloin uroksien välillä saattaa olla rajujakin taisteluja samasta naaraasta.
Karhulla on viivästynyt sikiökehitys. Se tarkoittaa sitä, että vaikka karhu parittelee kesä-heinäkuussa, hedelmöittynyt munasolu kiinnittyy kohdun seinämään vasta loppusyksyllä, jolloin karhusikiön kehitys alkaa. Kantoaika on 194-278 vuorokautta.
Pennut syntyvät tammi-helmikuussa talvipesään. Pentuja on yleensä yksi tai kaksi, joskus kolme, mutta myös neljän pennun pentueita on havaittu. Karhunpentu saa kevättalven aikana ravintoa emonsa rasvaisesta maidosta. Pennut seuraavat yleensä emoaan seuraavan vuoden touko-kesäkuuhun, mutta emon mukana voi olla sekä saman että myös edellisen vuoden pentuja.
Karhun talviuni
Talviuni on karhun keino selvitä talvesta mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Suomen karhut nukkuvat talviunta, mutta etelämpänä karhut voivat olla aktiivisia läpi talven. Talviuni kestää lokakuulta huhtikuulle. Se ei ole niin syvää kuin siilien ja lepakoiden talvihorros: talviunta nukkuva karhu kääntyilee ja reagoi ympäristöön. Naaras myös synnyttää talviunen aikana. Silti talviuni on karhulle säästöliekillä elämisen aikaa.
Karhu ei aina tee talvipesää, vaan se saattaa asettua makuulle tiheän kuusen alle. Tavallisesti karhut kaivavat talvipesänsä muurahaispesään, kuusen tyvelle tai jonkunmoisen penkan alle. Toisinaan karhut vetäytyvät talviunilleen kallionkoloihin tai kaivavat talvipesän ison kiven alle.
Karhu kasvattaa massaansa syksyllä
Koska karhu ei syö eikä juo talviunen aikana, se kerää syksyllä rasvaa kehoonsa polttoaineeksi. Tätä varten se loppusyksyllä syö enimmäkseen hiilihydraattipitoista ravintoa, mm. marjoja. Karhun ruokahalu kasvaa valtavasti, mutta vähän ennen talviunta karhu lopettaa syömisen ja tyhjentää suolensa täydellisesti ruokamassasta. Rasva sisältää runsaasti energiaa, mutta toimii myös eräänlaisena vesivarastona. Rasvan palaessa karhun soluissa syntyy jokaista rasvagrammaa kohti yli gramma vettä. Talviunen karhu viettää pesässä, joka voi olla vain vaatimaton muurahaiskeon kylkeen kaivettu kuoppa.
Karhu on mestari säätelemään elintoimintojaan
Talviunessa karhun ruumiinlämpötila laskee alimmillaan 33 asteen tienoille - siis paljon vähemmän kuin talvihorrostajilla, joiden ruumiinlämpö alenee jopa lähelle nollaa. Tutkijat ovat havainneet, että kantavan karhunaaraan ruumiinlämpötila pysyy talviunenkin aikana 37 asteessa keskitalvella tapahtuvaan synnytykseen asti. Vasta sen jälkeen emo asettuu säästöliekille. Sydämen syke laskee jopa alle 10 lyöntiin minuutissa, normaalisti sen ollessa noin 40 lyöntiä minuutissa. Hyvin talveen valmistautuneen karhun rasvavarastot riittävät jopa 6 kuukaudeksi, mutta rasvaa katoaa toki kymmeniä kiloja. Imettävän emon täytyy myös luovuttaa valkuaisaineita maidon mukana.
Tutkimusten mukaan myös lihasten ja sidekudoksen valkuaisaineita hajoaa talviunen aikana. Tästä syntyvä myrkyllinen virtsa-aine eli urea ei kuitenkaan kerry elimistöön, sillä karhu kierrättää sen verenkierron kautta suoleen, jossa mikrobit muuttavat sen aminohapoiksi, uusien valkuaisaineiden rakennusaineeksi. Ei tiedetä, mistä tyhjässä suolessa asuvat mikrobit saavat energian tähän synteesiin. Tällä tavoin karhu kuitenkin estää lihasmassan ja lihasvoimien katoamisen pitkän lepovaiheen aikana.
Karhun luusto ei haurastu pitkän levon aikana. Syitä tähän ei tunneta tarkasti, mutta asia kiinnostaa luukadon tutkijoita, sillä karhun kyky pitää yllä luuston kuntoa voi auttaa myös ihmisen luukadon tutkimuksessa. Verianalyysien avulla on havaittu, että nukkuvalla karhulla luun sidekudoksen hajoaminen ja uusiutuminen ovat tasapainossa. Myöskään luun mineraaliosa ei juuri vähene. Pieni lihasmassan ja luuston kato ei karhua haittaa, sillä se herää keväällä laihtuneena, joten myös liikkuminen on keveämpää.
Ravinto ja saalistaminen
Karhu on kaikkiruokainen. Marjat, vilja, kalat, hyönteiset, linnut ja nisäkkäät kuuluvat karhun ruokavalioon. Karhulle kelpaavat kauriit sekä hirvet ja se syö myös haaskoja. Kuitenkin suurin osa, noin 70%, karhun ravinnosta on muuta kuin lihaa.
Esiintyminen
Karhukanta on vahvin itäisessä Suomessa ja Lapissa. Karhuja esiintyy koko Suomessa Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Niitä tavataan säännöllisesti myös Etelä- ja Länsi-Suomessa.